Unelma ois nyt kölliö sohvan nurkassa viltti päällä. Hämärä valaistus, vain kaksi pöytävalaisinta valaisisi asuntoa, kynttilät olis viel paremmat. Yksinäisyys.
Nää on näitä hetkiä, jolloin haluis unohtaa maailman näiden seinien ulkopuolella. Sulkeutuu omaan maailmaansa, hiljentyä ja antaa tunteiden hissukseen purkautua. Kaikki tämä yhden kappaleen luotsaamana.
Mulla on viime päivinä ollu hirveä ikävä mun entistä hevosta. Oon nähny valveunia, joissa olen harjannut sen päästä jalkoihin. Mä oon seisonu sen vieressä, nähny kaiken ihan vierestä, oikeissa mittasuhteissa, oikein! Mä oon nähny sen harjan jouhien harvenevan tietyssä kohtaa, mä oon nähny sen takajalan haavan ja sen pilkut kaulassa kesäkarvan aikana.
Ja mulla on niin iso ikävä.
Mä kaipaan entisiä aikoja. Ei silloinkaa ollu helppoa, mut ei nytkää o suunta oikee. Kova on skarppaus, että nyt elämä muuttuu, mut mitä hittoa se auttaa, ku sisällä on iso musta aukko, joka kerää kaikki ilon hetket tallentamatta mitään. Kyllä mä nauran, kyllä mä hymyilen, kyllä mun on pääosin ihan ookoo olla, mut jotain puuttuu. Emmä muista, koska viimeks voisin väittää aidosti kokeneeni olevani onnellinen. Että mä muistaisin sen hetken. Ennen olisin voinu mainita montaki hetkeä.
Ja kaikki tää vaan yhden biisin takia. Kaikki nää fiilikset nous pintaan, kun oli jotain, joka muistutti vanhasta, exästäni. Löysin Internetistä linkin, jossa exäni veli laulaa kitaran säestämänä yhden kauniin biisin. Exäni lauloi mulle paljon ja hänen ja veljensä äänet ovat niin lähellä toisiaan, että tulee mieleen niitä hyviä hetkiä. Mulla oli vielä kaikki hyvin. Mulla oli rakastava, läheinen ystäväpiiri, poikaystävä, elämäni rakkaus eli hevoseni, mulla oli kaikki!
Nyt mulla on muistot.
