Sitoutumiskammo mietityttää tänään, sillä se sattuu olemaan osa elämääni tällä hetkellä. Toki se on ollut jo pitkään, mutta ennen se ei ole pyörinyt mielessä näin paljoa. Nyt vaan sattuu olemaan pientä härdelliä pojan kanssa, joka myös pelkää sitoutumista. Tietenkään tässä ei olla perustamassa perhettä, vaan lähentymässä vain, mutta silti sitoutumiskammo nostaa päätään jo tässä vaiheessa!

 

Kun googletta sanan sitoutumiskammo, tulee ensimmäisenä otsikkona "Sitoutumiskammo on itsekästä". http://plaza.fi/ellit/ihmissuhteet/sinkun-elamaa/sitoutumiskammo-on-itsekasta Tutkitaanpa tuota artikkelia, vaikkakin se kertoo sitoutumiskammosta parisuhteessa. On tuolla asiaa, kun kerrotaan esimerkiksi kammon johtuvan edellisestä parisuhteesta (totta kohdallani, kerron myöhemmin lisää), mutta paljon on myös sellaista, mitä en allekirjoita. Miteniin itsekästä? Ei ole minun vikani, että pelkään suhdetta. Ja kyllä, tunnistan vian olevan itsessäni. Mitä vielä? Ongelmaan pitäisi auttaa itsetutkiskelu ja pohdinta, mitä haluaa suhteelta. Kyllä, todellakin tutkin mieleni sopukoita usein, pitkään ja hartaasti, mutta eroon tästä en ole päässyt. En ole saanut vastaustakaan kysymykseen, mitä suhteelta haluan, koska mieleni menee sen suhteen suurta vuoristorataa. Kun en näihin tulkintoihin pysty, tekeekö se minusta itsekkään? Onko se itsekästä, kun ei halua antaa itseään toiselle tuosta vaan? Eikö se ole itsekästä vaatia sitoutumiskammoiselta selkeitä vastauksia omille tunteilleen? Sen allekirjoittaisin!

 

Mutta kerronpa nyt sitoutumiskammosta omalla kohdallani. Seurustelin 3 vuotta sitten vuoden verran narkkarin kanssa. Ennen tätä suhdetta olin avoin seurustelusuhteille, enkä pelännyt heittäytymistä. Tuo suhde muutti kaiken, enkä enää ymmärrä, miksi riuduin siinä niinkin pitkään. Sain arvostelua osakseni kaikesta, mitä tein. Jos satuin olemaan surullinen, mies lyttäsi tunteeni täysin vetoamalla siihen, että kuinka minä voin esimerkiksi kaivata kuollutta hevostani (oli minulla 7 vuotta), kun häneltä kuoli isä, eikä hän itke ja kaipaa ääneen. Vietimme suurimman osan ajasta hänen luonaan hänen kavereidensa kanssa. Minussa oli silti vikana se, etten panostanut suhteeseen tarpeeksi ja pidättäydyin seksistä liikaa (minua ei hirveästi huvita paneskella, kun kavereita viereisessä huoneessa ja hyökkäsivät huoneeseen välillä varoittamatta). Suuren osan ajasta mies vain makoili sohvalla ja koomasi. Mutta koska mies oli taivata manipuloija, hän sai kaiken tuntumaan minun syyltäni. Jopa sen, että oli lähellä lyödä minua. Joskus toivon, että hän olisi lyönyt, niin olisin ehkä havahtunut siitä ihmemaasta, joka kiristi köyttä kaulani ympärille hitaasti, mutta varmasti.

 

Tuo kaikki aiheutti minulle psyykkisiä vaivoja. En saanut enää nukuttua. Kai minua ahdisti, mutten tiedostanut sitä. Maailma tuntui kaatuvan päälle, enkä kyennyt kontrolloimaan elämääni mitenkään. Siispä siirryin siihen kliseiseen, mitä tehdään silloin, kun elämänhallinta ei toimi: syömättömyyteen. Kun jätin syömättä, tuntui, kun kykenisin jälleen hallitsemaan itseni. Ja kun oli useita päiviä syömättä, mahan kurniminen tuntui hyvältä ja voittajafiilikseltä. Tämä taas aiheutti sen, että päässäni pyöri jatkuvasti ja hemoglobiinini oli nippa nappa 80 (pitäisi olla reilusti korkeampi). Olin siis kierteessä, joka laukaisi masennuksen. Tiedän, että kaikki miehet eivät ole samanlaisia ja että elämä ei tulisi olemaan samanlaista, mutta en saa juntattua sitä tarpeeksi syvälle päähäni ja uskottua siihen. Pelkään, että minun täytyy taas miehen takia nousta syvästä ojasta, enkä ole siihen enää koskaan valmis.

 

Sitoutumiskammooni on muitakin syitä. Olen jonkin sortin pessimisti, joten oletan kaikkien suhteiden päätyvän karikolle. Näin on tapahtunut usealle kaverisuhteellekin, joten oletan näin käyvän myös miesten suhteen. Toki varmasti käykin, sillä tuskin tässä vaiheessa vielä löydän loppuelämäni kumppania, mutta kun karikoituminen tapahtuu, pelkään satuttavani itseäni.

 

Olen ollut niin kauan yksin, etten osaa ajatella elämääni toisen kanssa. En voi kuvitellakaan, että yhtäkkiä olisin tilivelvollinen jollekin menoistani. Olen päässyt pois vanhempienkin nurkista vuosi sitten, joten elämässäni on täysi vapaus! En halua luopua siitä nyt, kun opiskelijaelämä on vireimmillään! Tämä ei nyt tarkoita sitä, että minulla olisi hurjat halut herätä vääristä sängyistä, eijeijei, en ole pettävää tyyppiä. En vaan jaksa selitellä illan rientoja ja vakuutella olleeni kiltisti.

 

En väitä sitäkään, että olisin täysin tunteeton. Kuten alussa mainitsin, minulla on juttua menossa erään pojan kanssa. Ihastun edelleen kohtalaisen helpostikin, mutta ihastumiset tuppaavat menemään samalla kaavalla: ensin ihastun, sitten alkaa taisto, että pysyykö poika vierellä, vaikka kuinka yritän sanoilla ja teoilla häntä pois saada. Jos pysyy, sitten pehmenen, päästän lähelle, kunnes ahdistaa ajatus, että se toinen on oikeasti siinä ja tietää musta niin paljon kaikkea. Sitten taas juostaan karkuun. En uskalla kiintyä.

 

Misteriä vaivaa myös sitoutumiskammo, tosin ei samanlainen kuin minulla. Hän ei ole koskaan seurustellut, saatika ihastunut! Kerran hän oli ihastunut, mutta sai pakit tytöltä heti. Tämä tapahtui hänen ollessaan 13. Nyt hän on 23. Tämä toisaalta ruokkii minunkin pelkoa: poika myöntää vain tykkäävänsä musta, ei ihastuneensa, joka taas nostaa minun käsijarruni. Pojalle on myös syötetty koko ikä ajatusmallia, että seurustelu saa tulla kuvioihin vasta, kun opiskelut on suoritettu loppuun. Tämä vaikuttaa misteriin selkesti, sillä hän on hyvin perhekeskeinen ihminen. Tyhmää vanhemmilta syöttää tuollaista jälkikasvun päähän, mutta minkäs tässä vaiheessa teet.

 

Meidän sitoutumiskammot eroavat myös siinä suhteessa, että hänen mielestään kammo ei ole pilannut häneltä yhtäkään lupaavaa parisuhdetta. Itse olen kironnut itseni moneen otteeseen, kun olen lähtenyt mukavaa misteriä pakoon. Olin joskus ihastunut teinivuosieni exään, joka myöhemmin oli muuttunut juuri lähes täydelliseksi ihmiseksi minulle. Olin palavasti ihastunut kyseiseen henkilöön, kunnes tämä kertoi omista samaisista tunteistaan. Kiinnostukseni lopahti siihen. Onneksi saan nauttia tuosta ihmisestä vielä hyvän luottoystävän muodossa.

 

Sanotaan, että ihastuminen sitoutumiskammoiseen on jonkin sortin itsemurha, jollei kaipaa suhteelta muuta kuin seksiä. Se on ainoa, mitä suhteessa saa. Entä jos liitetään yhteen kaksi sitoutumiskammoista? Ymmärtäisivätkö henkilöt paremmin toisiaan ja tajuaisivatko antaa tilaa hengittää? Ehkä, mutta entä luottamus? Kuitenkin on tiedossa se, että molemmat ovat ylläpitäneet seksielämää yhdenillanjutuilla, joten mustasukkaisuuteen taipuva ihminen voi olettaa saman touhun jatkuvan toiselta salassa. Tämä tosin on yleinen suhteiden ongelma, joten ei nyt kytketä liikaa sitä tähän. Mutta ei kai tässä auta muu kuin elää elämää eteenpäin ja katsoa, mitä se tuo tullessaan!